Dyspraxia, on yksi selitys

Selitys miksi sinut on aina valittu viimeisenä joukkueeseen.
Kaikelle täytyy nykyään olla jokin selitys, ei enää aikaa, jolloin tokaistiin " No se nyt vaan meni niin, eikä siitä sen enempää".
Nykyään täytyy kaikelle käytökselle ja omainaisuudelle löytyä selitys ja nimi.
Henkilö "Niin, en siit nii hirveest oo kärsiny, se vaan nyt on ollu täs omas elämäs mukana aina, en vaa oo osannu solmia kunnol kengän nauhoja..."
Lääkäri "Ei tarvitse yhtään hävetä tai kärsiä enää, se on ihan normaalia, sinulla on dyspraksia.  Tuosta esitteitä kotiin ja laitetaan vielä resepti, helpottaa elämää, kun otat pillerin joka päivä".

Dyspraksia on motoristen toimintojen koordinaatiohäiriö.
Liikehdintä on poikkeuksellisen kömpelöä.

Häiriö on varmasti todellinen, en tarkoita sitä tällä kirjoituksellani, toivon, tietenkin, että jokainen jolla on diagnosoitu jokin häiriö tms. saa apua ja paranee.

En vaan ymmärrä, että kaikki pitää kategorioida, kaikelle toiminnalle täytyy olla jokin tieteellisesti todettu diagnoosi.  Helpottaa tietenkin ihmistä, joka jostain häiriöstä kärsii, voi todeta, että tämä on totta, se on diagnosoitu.  Onko kuitenkin niin, että ihmisten on helpompi hyväksyä itsensä vikoineen, kun he saavat lääkäriltä nimen erilaiselle toiminnalleen ja virallisen lausunnon?
Tämä nimenomaan koskee kaikkea mielenterveyteen liittyvää.
Eikö ennen muinoin kaikki taplannut tyylillään ja avoimesti. Jussi naapurista puhuu välillä itsekseen ja istuu pihakeinussa tuntitolkulla mietteissään.  Juu, se on tuo naapurin Jussi sellanen hassu tapaus, harmiton, mutta välillä puhelee omiaan.
Jussi nykypäivänä, ei tulisi mieleenkään sanoa harmiton tapaus.  Jussi on käynyt monen vuoden terapian läpi, jossa on todettu, että Jussilla on aivotoiminnan häiriö.  Jussi voi jatkaa elämäänsä niin kuin tähän asti, mutta lääkkeitä täytyy syödä.  Naapurit tietävät, että Jussi on outo ja on parempi antaa Jussin olla.
Ennen analysointiaikaa, naapurit veivät Jussille pullaa ja leipää ja lapset pyörivät Jussin ympärillä ja keinuivat Jussin kanssa.

Mielestäni nykyaikana ollaan vieraannuttu erilaisuudesta.  Pienikin vika riittää, että joku jätetään ulkopuolelle.
Ihmisillä on kiire.  Ja kaikki täytyy pystyä selittämään järkevästi ja niin, että saa muilta hyväksynnän.
Kaikki alkaa vauvaiästä, äidit eivät ehdi imettämään, eivätkä voi imettää, rinnat menee piloille.  Isät ovat töissä, koska on pakko.  Kaikki maksaa.
Äitikin kyllästyy kotona olemiseen ja menee töihin.  Vauva hoitoon.
Ja siitä eteenpäin vauva onkin omillaan, vauvan täytyy elää perheen ehdoilla ja kiireessä mukana ja itsenäistyä.
Pian ollaan tilanteessa, että esikoululaiset hakevat itse kouluun, kun vanhemmat ei ehdi auttaa eikä oikeastaan jaksakkaan kiinnostua.
Joku ne asiat kuitenkin hoitaa, me ei nyt ehditä.

Lapsen täytyy mennä yksin eteenpäin.  Hän herää aamulla, yksin.  Syö aamupalan, jos muistaa.  Tulee koulusta kotiin, on yksin. Syö, jos muistaa.  Viihdyttää itseään katsomalla telkkaria ja pelaamalla.  Äiti soittaa, kaikki hyvin?
Lapsi tuo todistuksen kotiin, paras numero on seitsemän.  Käytöksestä.
Vanhemmat järkyttyy, nyt on jotain vialla, meidän täytyy mennä tutkimuksiin ja lääkäriin.  Joku selitys tälle on löydyttävä.
Ja tarpeeksi, kun juoksee sehän löytyy.  Aina löytyy jokin diagnoosi.

Vanhemmat ovat helpottuneita, nyt on syy ja selitys huonolle todistukselle.  Voidaan nyt tutuille ja sukulaisillekkin kertoa, että meidän lapsen huonot numerot johtuvat lääkärin toteamasta diagnoosista.

Niin, pitäisikö katsoa peiliin, meidän jokaisen?